Laskiaistiistain vuoristorataa lumipenkkaan

Laskiaistiistai tuli ja meni. Tunteiden vuoristorataa kuljettiin kyseisenä päivänä. Tätä päivää olin kauhunsekaisin ja ristiriitaisin tuntein odottanut jo pidemmän aikaa. Laskiaistiistaina oli miun vuoro astua Ylen Lappeenrannan studion ovista sisään ja asettua kameroiden eteen toimittajan haastateltavaksi. Miten voikin jännittää ja pelottaa moinen asia niin valtavasti. Olinhan ollut ihmisten edessä puhumassa aiemminkin ja selvinnyt niistä hetkistä. Erilaisen tästä hetkestä teki se, ettei miulla ollut aavistustakaan siitä, mitä miulta tullaan kysymään. En siis millään tavalla voinut valmistautua haastatteluun. Kerran aiemmin olen pelännyt yhtä paljon puhumaan menemistä. Muutama vuosi sitten minnuu pyydettiin puhumaan äitienpäiväjuhlaan, jossa oli kymmeniä iäkkäitä naisia puolisoineen. Mitä mie voisin puhua äitinä olemisesta heille? Mie, joka olen kipuillut ja kipuilen vieläkin äitinä olemisen kanssa. Mutta silloinkin sain valmistella puhettani, miettiä rauhassa sanojani, kirjoittaa niitä paperille tilanteen jännitystä poistamaan. Tällä kertaa menin valmistautumatta suoraan karhun luolaan.

Tai olihan meitä prepattu. Annettu vinkkejä siitä miten pukeutua, miten katsoa toimittajaan vaikka ympärillä seinät kaatuisivat, puhua vain siitä mistä tietää ja olla muodostamatta kantaa asiaan, josta ei tiedä. Hymyile ja ole rento. Juttele ja nauti tilanteesta. Kannustettu ja tsempattu.

Kaikki tuo unohtui siinä silmänräpäyksessä, kun astuin haastatteluhuoneeseen. Kädet tärisi, hiki nousi iholle, sydän jyskytti. Yritäpä siinä hetkessä olla rento ja hymyillä. Kohta alkaa, sanoi toimittaja ja sen jälkeen ikuisuudelta tuntuva hiljaisuus. Ensimmäinen kysymys ja toinen kysymys. Korvat ei kuule, aivot ei ymmärrä, katse harhailee varpaisiin, suusta ei tule ulos mitään järkevää. Täydellinen katastrofi. Vajoaisin tuolilta ja karkaisin, jollei aivoni tuottaisi sitä ainutta järjellistä ajatusta: se olisi vielä nolompaa. Edes itselle mukavasta asusta villasukkineen ei ollut apua. Seuraaviin kysymyksiin taisin saada jopa lauseita muodostettua. Ne vaan saattoi olla mielipiteitä asioihin, joista olin toki kuullut, mutta tiesinkö oikeasti mistä on kyse.

Toisten ehdokkaiden kokemus oli, että sehän oli enemmän chillailua kuin grillailua. Ei ollut chillailua ei. Tulisilla hiilillä hiljaa kärvennettiin, pikkuisen aina kylkeä käännettiin ja liekkejä isonnettiin. Elämäni pisimmät neljä minuuttia. Mutta en siihen kuollut. Ylpeys sai kolauksen, se että olisin sanavalmis ja ulospäinsuuntautunut. Niin noloa kuin tuo kokemus olikin, niin huumorilla tästä selvitään. Onhan se hyvä, että joku tekee opetusfilmin siitä, miten jännitys voi vaikuttaa lopputulokseen. Katso ja opi. Harjoittele, ota asioista selvää, leikittele kotona kameran kanssa. En tiedä haluaisinko koskaan enää uudelleen kokea tuota. Vaikka voisi kai sen ottaa siedätyshoitona. Tai ystävien hauskuuttamisena. Saijan haastattelua osa 3.. jatkuu seuraavassa jaksossa, pysy kanavalla. Kai sitä hullumpaakin netissä on. No kuten sanoin, hengissä olen. Onneksi tuohon laskiaistiistaihin mahtui muutakin.

Päivän aikana kohdattiin ihmisiä Lappeenrannan keskustassa. Se on mukavaa ja miulle mieleistä. Illalla kävimme jääkiekkopeliä katsomassa. Yksi talven kohokohdista! Kotiin lähdin ajamaan pelin jälkeen. Kotimatkalla, keskellä pimeää, vastaantulevien puolella oleva auto kiinnitti huomioni. Ihan kuin se oli ajanut ulos tieltä. Hiljensin, seurasin tilannetta ohiajaessani, pysähdyin ja käännyin takaisin. Kysyin tarvitaanko täällä apua. Nuori mies ilahtui kovin ja sanoi, että mielellään ottaa apua vastaan. Ei ollut arvannut, että lunta olisi niin paljon tässä kohden ja jäisi autollaan siihen kiinni. Huikkasin, et vaihdan paremmat kengät jalkaan ja tuun työntämään. Melkein puoli tuntia ähellettiin työntää, heijattiin autoa, puuskutettiin, puhallettiin ja työnnettiin taas. Miun autossa vilkkui hätävalot, mutta nekään ei herättäneet ohikulkevien autojen kiinnostusta meitä kohtaan. Pikkuhiljaa, sentti sentiltä, saatiin autoa lähemmäs tietä ja viimein renkaat otti alleen ja auto saatiin takaisin tielle. Tuli hyvä mieli. Tää on miun juttu. Auttaa ihmisiä, jos vain voin. Ei se, että olen kameroiden edessä. Puhumassa, jos nyt ylipäätään kykenen puhumaan. Kansanedustajanakin, jos sellaiseksi joskus pääsen, toivon, että voisin auttaa ihmisiä. Vaikuttaa asioihin ruohonjuuritasolla. Tehdä ihmisten elämästä edes pikkuisen helpompaa. Puhumiset taidan jättää sen paremmin osaaville. Laskiaistiistai päättyi hyvin. Tunsin itseni tarpeelliseksi ja sain auttaa, Ihmisten kohtaaminen, auttaminen, kiitos ja käden puristaminen teki päivästä elämisen arvoisen.

Vaaliteemojen aallokossa..

Meitä ehdokkaita on pyydetty miettimään vaaliteemoja. Asioita, joita aikoo nostaa esille, pitää tärkeinä ja joiden eteen on valmis tekemään töitä. Miten tällaiset asiat tuntuvatkin aluksi mahdottomille. Miettiä ja valita nyt muutama tärkeää asiaa, joita erityisesti haluaa tuoda esille ja joihin haluaa vaikuttaa. Aloitinkin ensin karsimaan ja katsomaan mitä jää jäljelle. Oli helppo karsia pois asioita, jotka tuntuivat liian vaikeille ja vieraille. Eihän sellaisia kannata teemaksi ottaa, josta ei osaisi mitään sanoa. =D Tätä kautta ne omat teemat löytyivätkin melko kivuttomasti. Vaikeampaa onkin työstää jatkossa sanamuodot ja keksiä teemoille napakat, mutta tarpeeksi kattavat ilmaisut. Sitä työstämistä jatkan edelleen.

Mutta ne miun teemat. Jos joku miut tuntee, niin valitsemani teemat eivät varmaankaan yllätä. Olenhan niin monesti sanonut olevani kuin kotonani ja omieni joukossa, kun puhutaan päihde- ja mielenterveysongelmista ja kohdataan ihmisiä, jotka kipuilevat näiden asioiden äärellä. Omakohtaisista asioista on helpompi puhua ja ne ovat myös itselle tärkeitä. Varsinkin, kun omakohtaisesti (ja tekemäni työn puolesta) tietää, että niissä on paljon, niin surullisen paljon parannettavaa.

Eilen illalla ihan sattumalta surffailimme televisiokanavia. Ylen Teemalta alkoi juuri tanskalainen ohjelma "Kun mieli sairastuu". Vanhimman oikeudella sanoin stop ja siihen jäätiin. (Pienistä vastalauseista huolimatta.) Dokumentissa seitsemän tanskalaista kertoo oman tarinansa kuinka on selviytynyt psyykkisestä sairastumisesta ja kuinka on oppinut elämään sairautensa kanssa. Todella hyvä ja koskettava dokumentti. Tunnistin asioita ja tuntemuksia muutamasta tarinasta, samoja olen itsekin kokenut ja tuntenut. Ennakkoluuloja, epätietoisuutta, ahdistusta, pelkoa, synkkyyttä.. ja sitten pikkuhiljaa valoa ja toivoa, joka lisääntyy päivä päivältä.Tänään televisiosta tulee elokuva "Prinsessa", joka kertoo 1940-luvulla mielisairaalaan joutuneesta ja siellä loppuelämänsä eläneestä Anna Lappalaisesta. Paljon on tultu noista ajoista ja hoidoista eteenpäin, mutta kuten niin hyvin eilisessä dokumentissa sanottiin: "Jos psykiatrinen hoito olisi lapsi, se olisi jo huostaanotettu.". Niin, paljon on vielä tehtävää.

Sama se on päihdekuntoutuksenkin puolella. Huostaanotettu olisi sekin lapsi. Tipattomuuttani on kestänyt nyt vajaa kaksi viikkoa. Tänään on ollut vaikein päivä. Pään sisällä on myllertänyt ja pienet ukkelit ovat istuneet hartioilla kuiskuttelemassa puolesta ja vastaan. Töitä on saanut itsensä kanssa tehdä ihan urakalla. Mistä kuntoutuja saa apua pohdiskeluunsa, kamppailuun pienten ukkeleitten kanssa, jos nyt edes tähän asti on kuntoutumisessaan päässyt? Tarkoitan, että on saanut hyvää ja tarpeeksi pitkäkestoista kuntoutusta aiemmin. Ukkelit selätin tänään, toivottavasti myös huomenna.

Toivon todella, rukoilen sitä myös, että eduskuntaan pääsisi mahdollisimman monta, edes yksi ehdokas, joka sitkeästi, tarpeeksi kovaa ja kovalla äänellä puhuisi päihde- ja mielenterveystyön puolesta. Sen kehittämisestä, siihen panostamisesta, ihmisen ja hänen läheistensä huomaamisesta ja kohtaamisesta. Sekä ennaltaehkäisevän että korjaavan työn puolesta. Ikään katsomatta. Ettei yhteiskunnan tarvitsisi huostaanottaa näitä lapsia. Elämä kun ei aina mene suoraan ja suunnitelmien mukaan. Joskus se menee mutkille, mutta sitäkin kautta voi elämässä päästä pitkälle. Mie tiiän sen. Kiitos oikeanlaisen, monipuolisen ja tarpeeksi pitkäkestoisen avun, jota olen saanut yhteiskunnalta ja läheisiltäni. Samanlainen apu kuuluisi jokaiselle, joka sitä tarvitsee.

Kuva: Saija Grün